ihmissuhteet

Ihmisten väliset hallintadraamat

Pääsin jonkin aikaa sitten seuraamaan ihmisjoukon välillä puolin toisin lentäneitä hallintayrityksiä. Sain samalla oivan tilaisuuden tutkia mitä itsessäni kenties vielä nousi tietoisuuteen, jotta kuvio hajoaisi lopullisesti. Ikävä, mutta tarpeellinen kokemus, josta olen nyt kiitollinen.

Asiaa pohtiessani, läheiseni muistutti minua kirjasta, jossa hallintadraamat on laitettu kategorioihin ja selkeytetty niiden toimintaa käytännössä. Tällainen tiedon helmi löytyi James Redfieldin kirjasta Yhdeksän oivalluksen tie.

Lyhyesti:

Redfieldin mukaan jokaisen draaman takana on pyrkimys saada tilanne henkilön itsensä kannalta haltuun ja viedä toiselta energiaa.

Draamat syntyvät lapsuudessa pakkotilanteessa, jotta selviäisimme vanhempiemme käyttäymisen kanssa. Tietty draama valitaan sen perusteella, mikä on johtanut lapsena suotuisimpiin lopputuloksiin.

Näiden tiedostaminen ja toistamisen lopettaminen johtaa draamoista vapautumiseen.

Seuraavassa hallintadraamat teoksen pohjalta referoituna:

Kuulustelija: kyselee ja utelee toisen ihmisen asioita siinä tarkoituksessa, että löytäisi tietojen pohjalta toisesta jotain arvosteltavaa. Mikäli hän onnistuu sopivien tietojen saamisessa, hän pyrkii käyttämään tätä toista vastaan kritiikin muodossa. Toinen osapuoli tuntee olonsa kiusaantuneeksi (jos hän lähtee draamaan mukaan). Hän alkaa kiinnittää keskittyneesti huomiota kuulustelijaan, jotta ei tekisi virheitä mihin kuulustelija voisi tarttua. Tällainen henkinen alistaminen antaa kuulustelijalle energiaa.

Pelottelija: yrittää aggressiivisesti pakottaa kiinnittämään itseensä huomiota. Uhkaa sanoin ja/tai teoin. Toisessa osapuolessa herää pelko, jolloin hän antaa pelottelijalle energiaa rauhoittaakseen tilanteen.

Oma tarkennus: pelottelu ei välttämättä ole väkivallalla pelottelua, vaan se voi olla myös hienovaraisempaa, kuten juoruilla tai mielensäpahoittamisella pelottelua (etenkin kiltit ihmiset säikähtävät tällaista valtavasti ja antavat pelottelijalle periksi). Pelottelija korottaa ääntään ja on tilanteeseen nähden ylikorostuneen vihainen.

Minäparka: kertoo toisille jatkuvasti kaikesta kauheasta mitä hänelle on tapahtunut. Vihjaa mahdollisesti siihen, että kuunteleva osapuoli on tähän syyllinen ja mikäli tämä kieltäytyy auttamasta, kauheat asiat jatkuvat. Tällaiset henkilöt saavat toisen tuntemaan seurassaan jatkuvasti syyllisyyttä, vaikka järki sanoisi, että syyllisyys on aiheetonta. Minäparka draaman kohteeksi päätynyt on tilanteessa, jossa hän joutuu selittämään miksi ei näe enemmän vaivaa valittajan auttamiseksi.

Koppava: vetäytyy kuoreensa tarkoituksena saada itsensä vaikuttamaan arvoitukselliselta ja salamyhkäiseltä, jotta joku toinen lähtisi mukaan draamaan selvittämään mikä koppavaa vaivaa. Jos joku astuu ansaan, niin hän vastailee epämääräisesti pakottaen toisen näkemään suuresti vaivaa selvittääkseen koppavan todelliset tunteet.

Hallintadraamat toimivat yleensä pareittain: Esimerkiksi Pelottelija voi saada aikaan toisessa Minäparan ilmestymisen ja Koppava voi tuoda esiin Kuulustelijan.

Sen lisäksi, että draamat vievät energiaa ja kiertävät kehää, ne näyttävät pitävän mielen kiireisenä, jotta emme kiinnittäisi huomiota siihen mikä on todella oleellista.

Tulin siihen tulokseen, että jatkossa draamakissat kannattaa nostaa pöydälle, niin elämä helpottuu kummasti.

Mielellään armollisuuden kautta. Muuten puolustukset saattavat heittäytyä päälle ja voi jäädä esimerkiksi nolouteen tai häpeään jumiin, jolloin menettää kyvyn nähdä selvästi.

Draamavapaata viikkoa kaikille!

“Although it´s a dream, you still have to deal with it.”
-Adyashanti-

Hyvä roolimalli

(maanantai 7. lokakuuta 2013.Siirretty entisestä blogista)

Satuin näkemään viime viikolla erään äidin viestin nuorelle artistille hänen Facebook-sivuillaan. Äiti kiitteli miten hieno roolimalli hän oli lapsille ja nuorille, ja miten hän toivoi tämän jatkavan samalla tiellä (ettei hänestä muun muassa löytyisi mediasta ikäviä juttuja matkan varrella).

Äkkiä vilkaistuna viesti vaikutti positiiviselle kannustukselle. Se herätti kuitenkin epämääräisen häiriösignaalin sisälläni, jonka syytä jäin pohtimaan.

Hetken kuluttua oivalsin mikä viestissä ontui: näkymättömän taakan heittäminen nuoren ihmisen harteille tuiki tuntemattomien ihmisten jälkikasvun kaitsemisesta kohti aikuisuutta. Saatan olla hakoteillä, mutta eikö jälkeläisten kasvatus ole vanhempien tehtävä? Tai jonkin muun tahon, joka on sitoutunut tekemään tämän vanhempien puolesta?

Seuraavaksi pysähdyin käsitteen ”roolimalli” äärelle. Kun oivalsin mihin se viittaa, signaali voimistui entisestään.

Wikipedian mukaan rooli tarkoittaa (esittävässä taiteessa) näyttelijän omaa tulkintaa kuvitteellisesta hahmosta, jota hän esittää. Kreikkalaisissa näytelmissä rooli tarkoitti alunperin näyttelijän käsikirjoituksen mukaan suorittamaa käyttäytymistä.

Malli-käsite taas voi samaisen sivuston mukaan tarkoittaa esimerkiksi seuraavia asioita: mallinne (todellisuuden osaa esittävä olio, kuten matemaattinen malli), malli (henkilö, joka esittelee vaatteita tai muita tuotteita), pienoismalli (alkuperäistä kooltaan huomattavasti pienempi kopio).

Käsitteen roolimalli sisältö on siis suomeksi sanottuna seuraava: henkilö joka esittää tai on painostettu esittämään roolia, joka ei ole totta ja näyttämään mallia muille, miten esitetään roolia, joka ei ole totta. Kyseessä on alkuperäistä huomattavasti rajoitetumpi kopio, josta näkyy vain osa.

Tätäkö jotkut vanhemmat toivovat lapsilleen?

Koska minulla ei ole lapsia, niin minun on ollut luotettava ystävieni ja tuttavieni sanaan siitä, että kun tulee vanhemmaksi, niin hyvin usein sen mukana tulee kiva pikku lahja: syyllisyys omasta riittämättömyydestä.

Uskaltaudun nyt varovaisesti kysymään, onko mahdollista, että tämä syyllisyys saattaisi käydä joskus niin raskaaksi, että sitä kanavoidaan ulkopuolelle oman olon helpottamiseksi? Kuten syyttelemään julkisuudessa olevia ”epäkelpoja” roolimalleja tai lähettelemään joillekin artisteille toiveita siitä, että he näyttäisivät lapsille miten on hyvä elää?

Vaikka ihminen olisi kuinka ”hyvä” hän tulee tekemään virheitä. Hänellä on huonoja päiviä, hän kasvaa ja muuttuu ja todennäköisesti tämä ei tapahdu ilman kipuilua ja kompuroimista. Kuinka reilua siis on vaatia keneltäkään, että hänen pitäisi aina pysyä jossain kuvitteellisessa mahtavan ihmisen muotissa? Haluaisitko itse olla tällaisessa asemassa?

Voi olla hieno juttu, että meillä on esimerkkejä tai esikuvia (jälleen kuva, ei koko totuus), mutta annetaan kaikkien silti olla inhimillisiä ihmisiä, eikö? Itsemme tietenkin myös.

Jos halutaan jotain kuvitella, niin kuvitellaan hetki vaikka tätä: olet ravintolassa vastakkaista sukupuolta olevan ystäväsi seurassa. Itket, koska parisuhteesi on juuri päättynyt. Välillä tulet vihaiseksi ja sitten taas itket. Jos olet nainen ja meikannut, meikit valuvat pitkin kasvojasi ja nenästäsi valuu räkää. Ystäväsi silittää sinua olkapäästä ja alat tuntea olosi pikku hiljaa paremmaksi. Ehkä tästä sittenkin selvitään. Samassa salama välähtää viereisestä pöydästä ja muutaman päivän päästä saat lukea otsikon:

XXX itki ja raivosi kännissä ravintolassa! Uusi suhde?

Seuraavaksi keskustelupalstat täyttyvät sinun haukkumisestasi. Sinulle lähetellään viestejä, joissa kerrotaan miten kenenkin lapset ovat traumatisoituneet. Ja kotona on herännyt ikäviä kysymyksiä, koska sinä näytit, että oletkin todellinen ihminen etkä pelkkä luotu kuva, jonka raameihin muut voivat pyrkiä. Miten sinun tulisi hävetä, koska elämä tuli lähelle ja meitä pelottaa oma raadollisuus, jota me haluamme paeta ja jonka me näemme nyt sinussa. Jos me tarpeeksi syyllistämme sinua, niin voimme ehkä paeta kohtaamasta itseämme lopun elämäämme ja selviämme voittajina.

Näin ei tietenkään käy.

John C.Parkin kirjoittaa F**k it – The Ultimate Spiritual Way teoksessa aiheesta näin:

Totuus on se, että käytännöllisesti katsoen joka kerta kun joku menee henkilökohtaisuuksiin kanssasi, kyse on enemmän heistä itsestään kuin sinusta.

Joten on turha ottaa mitään henkilökohtaisesti, koska on hyvin epätodennäköistä, että kyse olisi sinusta. Toki jos painat 120 kiloa ja menet istumaan naapurisi päälle vitsinä ja hän alkaa tukehtua ja valittaa…silloin se on henkilökohtaista, silloin on kyse sinusta, silloin hänellä on pointti.

Usein, EI AINA, kyseessä on siis heijaste, joka nakataan toista kohti, jotta katsetta ei tarvitsisi kääntää omaan itseen.

Tein jonkin aikaa sitten harjoituksen, jossa kuvittelin eteeni viisi henkilöä elämäni varrelta, jotka olivat herättäneet minussa negatiivisia tunteita ja pyrin löytämään heistä piirteitä itsestäni. Löysinkö näitä? Kyllä. Sattuiko tämä? Kyllä. Ärsyttävätkö nämä henkilöt minua enää? Eivät. Suuri helpotus.

Lähde:

John C.Parkin: F**k it – The Ultimate Spiritual Way. Sivu: 128.

 

Rehellinen lounas

(tiistai 2. heinäkuuta 2013.Siirretty entisestä blogista)

En yleensä juurikaan pidä ihmisistä, mutta te kaikki olette mahtavia! Kukaan teistä ei ärsytä minua. Pidän teistä jokaisesta. En ole koskaan aikaisemmin ollut tällaisessa joukossa.

Tämän tunnusti eräs Fuck it-retriittiläisistämme Italiassa viikon loppupuolella. Koko ryhmä alkoi nauraa hänen kommenteilleen. Ymmärsimme mitä hän tarkoitti.

Jäin miettimään mikä porukassamme saattoi olla niin erilaista verrattuna hänen aikaisempiin kokemuksiinsa ihmisten seurassa olemisesta. Jokainen meistä oli toisistaan erilainen, oma persoonansa, erilaisine taustoineen, erilaisine kokemus- ja näkemys maailmoineen, erilaisine tapoineen. Me emme olleet maailmaa syleileviä hörhöjä tai muutakaan vastaavaa. Emme mitään jota olisi voinut määritellä. Oikeastaan muuta kaikkia yhdistävää tekijää ei ollut kuin ihmisyys. Sitten keksin sen:

Jokainen meistä oli aito, rehellinen ja auki. Kukaan ei tunkenut egojaan tai pätemisen tarpeitaan toisia päin, eikä vetänyt mitään roolia. Tämä oli koko retriitin päätarkoitus: hellittää, päästää irti, hyväksyä ja laskeutua aitoon olemiseen vailla pelkoa.

Lanseerasin kurssillani aiemmin tänä vuonna käsitteen ”Rehellinen lounas.” Kehotin heitä olemaan mahdollisimman aitoja kun he menevät syömään yhdessä. Olemaan hymyilemättä ja puhumatta jos ei siltä tunnu. Hymyilemään ja puhumaan jos siltä tuntuu. Olemaan läsnä itsessään koko ajan.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta monille tämä ei ole helppoa. Entisenä sosiaalisena jännittäjänä ja naamioiden mestarina ymmärrän tämän hyvin. Kun pelot kohdataan, uskomukset muutetaan, päästään kosketukseen totuuden, oman olemuksen ja kehon kanssa, homma lähtee sujumaan ihan toisella tavalla. Alkaa elämä, jossa todella kokee elävänsä.

Retriitissä saatoimme käydä syömässä niin, että yksi meistä luki kirjaa, muutama jutteli toistensa kanssa syvällisiä, yksi katseli merelle ja kaksi kertoili toisilleen alapäävitsejä (jotka ovat muuten hauskuudessaan hyvin kansainvälisiä). Todella helpottavaa ja vapauttavaa.

Mitä jos kokeilisit vastaavaa jo tänään? Pyri olemaan aito mitä tahansa tunnetkin ja teetkin. Anna itsesi olla.

Katson usein asiakkaitani ja minua alkaa itkettää, koska tiedän, että mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka ylpeä olen heidän rohkeudestaan kohdata itsensä. Kuinka poikkeuksellisia ja ainutlaatuisia he ovat. Ja kuinka mahtavaa on seurata vapautumisia yksi toisensa jälkeen. On ollut ilo ja kunnia kulkea hetki teidän kanssanne. Kiitos.

Ja tervetuloa kaikille uusille kohtaamisille.

KUTSU

Minua ei kiinnosta mitä teet elääksesi

minä haluan tietää mitä sinä kaipaat.

Minua ei kiinnosta miten vanha olet

minä haluan tietää riskeeraatko itsesi hullun lailla

rakkaudelle

unelmillesi

sille seikkailulle että olet olemassa.

Minua ei kiinnosta astrologiset kompositiosi

minä haluan tietää oletko kohdannut oman kärsimyksesi keskustan

oletko kasvanut ja avautunut petetyksi tulemisen kautta

ja mennyt eteenpäin

vai oletko sulkeutunut ja kääntynyt sisäänpäin

pelosta ja kivusta.

Minä haluan tietää voitko kohdata tuskan

minun tai omasi

piilottamatta sitä

peittelemättä sitä

korjaamatta sitä.

Minä haluan tietää osaatko kohdata ilon ja onnen

minun tai omasi

ja voitko tanssia villisti

ja antaa ekstaasin täyttää sinut sormenpäitä ja

varpaita myöten

varoittamatta meitä olemaan

varovaisia

realistisia

tai muistamaan ihmisenä olemisen rajoitukset.

Minua ei kiinnosta onko se tarina jota kerrot totta

minä haluan tietää uskallatko tuottaa pettymyksen toiselle

olemalla tosi itsellesi

kestätkö ulkopuolelta tulevan syytteen tai pettämisen

pettämättä omaa sieluasi.

Minä haluan tietää näetkö kauneuden

silloinkin kun se ei ole kaunista.

Minä haluan tietää voitko kohdata elämässäsi puutteita

tai epäonnistumista

omaasi tai minun

ja silti seisoa järven rannalla täysikuun aikaan ja

huutaa “kyllä.”

Minua ei kiinnosta missä sinä elät

ja paljonko sinulla on rahaa

minä haluan tietää jaksatko nousta ylös aamulla.

Minua ei kiinnosta ketä sinä tunnet

tai miten sinä tulit tänne

minä haluan tietää seisotko tulen keskellä

kanssani

pelottomana.

Oriah Mountain Dreamer (Lyhennetty alkuperäisestä “Invitation”)

John C.Parkinin vaimo Gaia luki tämän ryhmällemme retriitissä.

Kerro kerro kuvastin…

(sunnuntai 27. tammikuuta 2013.Siirretty entisestä blogista)

Intialainen nunna lähtee retriittiin. Kaikki yhteisön jäsenet sanovat: ”Voi me tiedämme, että se on yksi hänen päähänpinttymistään. Hän osallistuu jatkuvasti kaikenlaisiin työpajoihin ja retriitteihin, mutta hän ei ikinä muutu.” Nyt käy kuitenkin niin, että sisar muuttuu juuri siinä tietyssä työpajassa tai terapiaryhmässä tai mikä se nyt onkin. Hän muuttuu; kaikki huomaavat eron ja sanovat: ”Olet tainnut todella oivaltaa jotakin!” Hän on muuttunut ja ero on nähtävissä hänen käytöksessään, kehossaan ja kasvoillaan. Niin käy aina kun tapahtuu sisäinen muutos…No, sisar palaa yhteisöönsä ja koska ennakkoluuloisella yhteisöllä on hänestä lukkoon lyöty käsitys, se katsoo häntä edelleen tuon ennakkoluulon läpi. Yhteisön jäsenet ovat ainoita, jotka eivät näe hänessä tapahtunutta muutosta. He sanovat: ”No, hän vaikuttaa hiukan piristyneemmältä, mutta odotetaan vain, kyllä hän on kohta taas masentunut.” Ja muutaman viikon kuluttua hän todellakin on masentunut, reagoi yhteisön reaktioon. Ja kaikki sanovat: ”Mehän sanoimme niin, ei hän ole muuttunut.” Tragedia on siinä, että hän oli muuttunut, mutta he eivät nähneet sitä. Rakkaudessa ja ihmissuhteissa väärästä näkökulmasta johtuvat seuraukset ovat tuhoisia.

Anthony De Mello, Havahtuminen

Olen kirjoittanut useaan otteeseen siitä kuinka paljon ihmisen oma motivaatio ja rohkeus vaikuttaa jonkin muutoksen tekemiseen/haasteen kohtaamiseen. Se mitä en ole vielä blogissani käsitellyt on ympäristön vaikutus muuttujaan.

Yleensä puhutaan vain siitä miten lapsi peilaa itseään vanhempiinsa. Hän katsoo heidän silmistään ja käyttäytymisestään millaisena hänen tulisi kokea itsensä. Esimerkiksi Tommy Hellsten on käsitellyt tätä peilausta monissa kirjoissaan.

Se mitä harvemmin tuodaan esiin, on se, että peilaus ei lopu kokonaan aikuisenakaan. Jos yksilö pystyy olemaan aina täysin immuuni sille mitä hänen ympärillään tapahtuu ja miten muut häneen reagoivat, niin häneltä puuttuu terve tunne-elämä. Edes ns. henkisesti valaistuneet ihmiset, joissa tietoisuus on herännyt, eivät pysty tähän 100% koko ajan.

Käykö toinen tarina?

Olipa kerran hyvin itsekkäästi ja piittaamattomasti läheisiään kohtaan käyttäytynyt Seppo. Kymmenen vuotta sitten Sepolle on tapahtunut suuri tragedia, jota hän ei ollut koskaan pystynyt käsittelemään. Tämä heijastui hänen käytöksessään tunteettomuutena ja vetäytymisenä.

Eräänä päivänä Seppo koki syvää ahdistusta ja päätti matkustaa kuukaudeksi ulkomaille hoitolaan. Perillä hän tapasi rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, käsitteli menneen tragediansa, löysi elämänilon ja uudenlaisen identiteetin.

Kaikki läheiset ja ystävät olivat Seppoa vastassa lentokentällä hänen saapuessaan kotiin leveästi hymyillen ja syli auki. Mutta halattuaan läheisiään tämä oli se mitä hän kohtasi: kyräilyä ja epäluuloa. Sepon sisään hiipi pieni kireyden tunne, mutta hän päätti ymmärtää läheisiään ja päästää tästä tunteesta irti.

Arki lähti käyntiin ja Sepon muutos pysyi yllä. Pian hän alkoi kuitenkin huomata, että jokainen kerta, kun hän koki inhimillisesti vaikkapa pahaa tuulta ja väsymystä, muut hänen ympärillään aloittivat samanlaisen käyttäytymisen kuin mitä hän oli lentokentälle tullessaan kokenut. Kyräilyn ja epäluulon. Muinakin aikoina ilmapiiri on outo ja epäaito. Hän epäili, että ihmiset hänen ympärillään vain odottivat hetkeä, jolloin hän taas alkaisi olemaan itsekäs ja piittaamaton.

Seppo päätti tarttua asiaan, kutsui kaikki läheisensä illanviettoon ja piti heille puheen, jossa hän pyysi sydämestään anteeksi aikaisempaa käytöstään, kertoi muutoksestaan ja tarjosi heille vastavuoroisesti mahdollisuutta puhua avoimesti ajatuksistaan ja tunteistaan. Mitä tapahtui?

Hänen läheisensä näyttivät vaivaantuneilta ja mutisivat: ”Eihän tässä mitään ongelmaa ole. Pitäisikö tässä nyt alkaa avautumaan ja puhumaan henkeviä. Annahan Seppo olla. Mitä jos katsottaisiin Tartu Mikkiin-yhdessä ja juodaan oluet. Mikä sinua vaivaa? Kaikki on hyvin.”

Seppo katsoi heitä ja ymmärsi, että hän oli antanut kymmenen vuotta läheisilleen purkautumisväylän omille käsittelemättömille tunteilleen ja ongelmilleen. Kaikille niille asioille, joita he eivät halunneet kohdata itsessään ja elämässään. Kun he olivat saaneet haukkua Seppoa ja puhua hänestä selän takana pahaa, he olivat ikäänkuin puhdistaneet itsensä, ulkoistaneet ja siirtäneet ongelmansa Seppoon. Kun Seppo muuttui, heiltä poistui syntipukki ja tätä he eivät halunneet. Surullisinta oli, että he eivät itsekään tiedostaneet toimivansa näin.

Seppo painoi päänsä käsiensä väliin ja päästi irti. Hän hyväksyi, että hän ei pystynyt muuttamaan muita. Ainoastaan itsensä ja oman suhtautumisensa. Hän oli kasvanut aikuiseksi, muut eivät.

Niinpä seuraavana yönä Seppo pakkasi matkalaukkunsa, nukkui muutaman tunnin ja hiipi aamulla ovesta ulos. Eikä palannut enää koskaan takaisin.

Sen pituinen se.

Kun me kohtaamme toisia ihmisiä, niin toisinaan kannattaa kysyä, De Melloa mukaillen, kohtaanko minä ihmisen sellaisena kuin hän on kohtaamisen hetkellä vai oman muistoni hänestä? Ja haluanko minä, että minut kohdataan näin? Tätä kysyn itse itseltäni nyt. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Elämäni loppuun asti.

Koska me olemme hukanneet itsemme omassa mielessämme, me epäonnistumme ymmärtämään, että totuus muuttuu koko ajan…”Minä vihasin sinua silloin, hyvästä syystä, joten minä vihaan sinua myös nyt.” En pääse yli asioista. Tämä on ymmärrettävää, mutta typerää. Ja minä olen nähnyt paljon ymmärrettävän typeriä ihmisiä elämäni aikana. Elämä jatkuu ja totuus muuttuu. Näin elämä vain menee. Se mikä joskus oli totta ei ole totta enää vähän ajan päästä. Eilisen totuus on tämän päivän paskanjauhantaa.

Brad Blanton, Radical Honesty

Lähteet:

Anthony De Mello: Havahtuminen. Sivut: 101-102

Brad Blanton: Radical Honesty

Helvetti on toiset ihmiset?

(torstai 25. lokakuuta 2012.Siirretty entisestä blogista)

Yksi tämän vuoden isoista teemoista on vaikuttanut olevan ihmissuhteet. Tämä on alue, jota myös monet asiakkaistani haluavat käsitellä, joten päätin tehdä aiheesta ihan oman tekstinsä. Ja kertoa omia havaintojani ja kokemuksiani ihmissuhteista. Toivon, että voisin tarjota apua ja kenties uusia näkökulmia haastaviin ihmissuhdetilanteisiin. Huomioi, että tässä tekstissä keskitytään enemmän ystävyys- ja kaveruussuhteisiin kuin parisuhteisiin.

Filosori ja kirjailija Jean-Paul Sartre totesi aikoinaan: helvetti on toiset ihmiset. Uskoakseni suurin osa ihmisistä (itseni mukaanlukien) on saanut todeta tämän oman elämänsä varrella. Kuten senkin, että muut voivat olla myös taivas.

Vaikka ihmissuhteet voivat tuoda mukanaan pettymyksiä, vihaa, surua ja pelkoa, niin ne ovat tutkimusten mukaan onnellisuuden tärkein rakennusaine. Siis hyvät ihmissuhteet. Huonot taas laskevat onnellisuuden ja hyvinvoinnin tasoa.

Harvardissa lanseerattiin aikoinaan tieteen historian perusteellisin pitkäaikaistutkimus, jossa kartoitettiin hyvän elämän avaimia. Siinä ihmissuhteiden merkitystä kuvataan näin: Haasteista voi selvitä, vaikkei ensimmäisinä elinvuosina mikään oikein puhuisikaan sen puolesta. Onnistuminen ei vaadi sen enempää rikkautta kuin älykkyyttäkään. Se vaatii kykyä, jonka jokainen on saanut syntymässään: kykyä päästää toinen lähelle ja solmia luottamuksellisia ja läheisiä ihmissuhteita.

Mahdollisista pettymyksistä ihmissuhteissa kannattaa siis pyrkiä kaikin tavoin yli ja päästää toisia jälleen lähelleen. Tosin menneistä kokemuksista viisastuneena.

Yksi aikuiseksi tulemisen parhaita puolia on valinnan vapauden lisääntyminen siinä millaisten ihmisten kanssa viettää aikaansa. Omalla kohdallani lapsuudessa ja nuoruudessa opittu ”ohjelmointi” esti pitkään tämän valinnan vapauden ymmärtämisen ja käyttämisen. Olin muun muassa niin tottunut huonon kohtelun sietämiseen, että jatkoin tätä pitkälle aikuisikään asti. Eräs tuttavani kertoi tästä aikoinaan osuvan vertauksen: jos kultakala on elänyt koko elämänsä lasimaljassa ja se heitetään mereen, niin se saattaa jatkaa meressäkin ympyrän uimista. Vain sen vuoksi, että kukaan ei ole opettanut sille muuta tapaa eikä se välttämättä tajua katsoa ympärilleen ja nähdä, että se ei enää ole maljassa.

Toinen mikä vaikutti huonojen, vahingollisten suhteiden syntymiseen ja pitkittymiseen oli minun pelkoni, uskomukseni ja arvoni koskien toisia.

Koska pelkäsin itse hylkäämistä, en halunnut hylätä muita tai aiheuttaa sitä, että minut hylättiin. Toteutin siis ”pimeällä” tavalla kultaista sääntöä: älä tee toisille mitä et halua itsellesi tehtävän. En ymmärtänyt sitä, että näin toimimalla hylkäsin itseni. Enkä sitä, että peloilla on tapana toteuttaa itsensä: mitä enemmän hylkäämistä pelkää, sitä useammin näin tapahtuu. Nykyään annan mielelläni toisille ihmisille vapauden olla pitämättä minusta ja olla viettämättä aikaa kanssani, koska haluan käyttää tätä samaa vapautta tarvittaessa itsekin.

Minulla oli myös sellainen uskomus tai pikemminkin arvo, että koska minua oli aikoinaan autettu ja ymmärretty, olin velvoitettu auttamaan ja ymmärtämään muita. Kaunis ajatus ja osittain ehkä tottakin. En vain löytänyt rajaa sille milloin oli aika lopettaa ja päädyin auttamaan muita oman hyvinvointini kustannuksella. Kenelläkään ei ole muuten “velvollisuutta” auttaa ketään, vaan tämä tulisi tehdä aina vapaaehtoisesti.

Katsoin ihmisiä myös liikaa oman itseni kautta ja kuvittelin heidän ajattelevan kuin itse ajattelin. Koska pidin avun saamista niin itsestään selvästi ihmeenä ja lahjana, joka minun yli käytettävä arvostaen ja hyvin, niin luulin muidenkin ajattelevan näin. Ja uskomus siitä, että joku olisi ollut velvotettu auttamaan minua esimerkiksi sen vuoksi, että hänellä meni paremmin kuin minulla, oli minulle niin vieras, että en voinut käsittää jonkun toisenkaan uskovan tällä tavalla. Tällainen on minulle vierasta vieläkin ja vieraana sen haluan myös pitää.

Omalla kohdallani kesti aikaa sisäistää se, että terve ihmissuhde perustuu molemmin puoliseen antamiseen ja saamiseen. Siinä kummallakin on hyvä ja luottavainen olo, kumpikaan ei käytä toista hyväksi (mikäli kyse ei ole suoraan esille tuodusta verkostoitumisesta/liiketoiminnasta) ja kumpikin iloitsee kaikesta hyvästä mitä toisen elämässä on. Poikkeuksena kriisiajat, jolloin toisen on usein hetken aikaa oltava toista vahvempi ja annettava enemmän saamatta samalla lailla vastinetta takaisin.

Painotan: hetken aikaa. Sitten kun sama kriisi on jatkunut jopa vuosia vailla mitään muutosta parempaan, on aika arvioida tilanne uudelleen. Avainsana on vastuu: jos toinen ihminen pyrkii sysäämään vastuun itsestään ja oman elämänsä kuntoon laittamisesta läheisilleen, niin silloin ollaan pahasti väärällä tiellä. Tällaisissa tapauksissa annettu apu voi pahentaa toisen passiivisuutta ja estää häntä löytämästä tervettä itsetuntoa ja parempaa tapaa elää.

NLP:n toinen kehittäjä Richard Bandler puhui Trainer-koulutuksessa ihmissuhteiden parasta ennen-päiväyksestä. Kaikkien suhteiden ei ole tarkoituskaan kestää läpi elämän ja ne voivat olla silti arvokkaita. Tiet voivat mennä erilleen vaikkapa sen vuoksi, että elämäntilanteet muuttuvat erilaisiksi tai toinen muuttuu niin kateelliseksi ja katkeraksi ihmiseksi, että hänen seurassaan ei jaksa enää olla. Tällöin voi kiittää yhdessä kuljetusta matkasta, antaa itselleen ja toiselle anteeksi (jos kokee, että tähän on tarvetta) ja jatkaa matkaa kevein sydämin. Ja muistaa, että on mahdollista lähentyä tulevaisuudessa uudestaan.

Jos ihmissuhde on joskus ollut hyvä ja sillä on pitkä historia, niin sen katkaiseminen voi tuntua vaikealta. Ja houkutus keksiä selityksiä jatkamiseen voi olla suuri. Olen sortunut tähän usein itsekin. Näissä tilanteissa toimintaa estää usein epävarmuus siitä tekeekö oikean ratkaisun.

Tämän vuoksi kokosin alle vinkkejä siihen milloin jonkun suhteen voi olla aika päättyä. Osa koostuu omista havainnoistani. Osa ystävieni ja tuttavieni havainnoista. Kiitos heille jälleen osallistumisesta.

PARASTA ENNEN PÄIVÄYS VOI OLLA OHI:

1. jos suhde käy pitkällä aikavälillä yksipuoliseksi: esimerkiksi jos toinen pyytää/ottaa sinulta vastaan toistuvasti rahaa/palveluksia eikä palauta näitä missään muodossa takaisin.

2. jos toinen pyytää/ottaa sinulta vastaan toistuvasti rahaa/palveluksia ja jos et suostu näiden antamiseen, niin hän syyllistää sinua tästä eri tavoin. Huomioi, että syyllistäminen voi olla myös piilotettua, kuten jatkuvaa valittamista omasta uhriudesta ja vaikeuksista.

3. jos toinen pyrkii omimaan itselleen muita ystäviäsi ja jättämään sinut ulkopuolelle.

4. jos toista on enemmän yhdentekevää kuin ilo nähdä.

5. jos olet kireä tai ahdistunut jonkun seurassa.

6. jos yhteiset mielenkiinnonkohteet ja puheenaiheet loppuvat.

7. jos joku pettää toistuvasti luottamuksesi.

8. jos joku levittelee sinusta ilkeitä juoruja/puhuu pahaa takanapäin.

9. jos joku loukkaa sinua usein ja selvästi tahallaan. Tämä sisältää myös huumoriin verhotut piikittelyt, jotka sattuvat aidosti. Etenkin silloin jos olet pyytänyt toista lopettamaan näiden viljelemisen ja pyyntöäsi ei ole kunnioitettu.

10. jos joku valehtelee sinulle ja ei myönnä tätä itse myöhemmin tai edes silloin kun jää valheesta muutoin kiinni.

11. jos joku kopioi tekemisiäsi ilman lupaa ja/tai matkii sinua kiusallisuuteen asti (arkipäivän identiteettivarkaat, joiden oma minuuden kokemus on heikko tai he ovat liian laiskoja tekemään vastaavaa työtä itse).

12. jos toinen osoittaa kateuden merkkejä ja ei myönnä tätä kysyttäessä (jotta tälle voitaisiin nauraa yhdessä ja käsitellä tunnetta niin, että se muuttuu rakentavaksi).

13. jos toisen seurassa tulee voimaton ja väsynyt olo (ns.energiavampyyrit).

Minulle ihmissuhteissa loi vapautta tämä kysymys: haluaisitko itse, että joku viettäisi aikaa kanssasi/tukisi sinua, vaikka oikeasti hän kokisi sinua kohtaan voittopuolisesti negatiivisia tunteita ja tekisi tämän velvollisuudesta ja vastentahtoisesti?

Toinen tarpeellinen oivallus voi olla se, että me itse olemme toisille ihmisille ne ”muut ihmiset”. Olemmeko me heille helvetti vai taivas? Vai molempia? Ja missä suhteessa? Tässä voi olla terve itsetutkiskelun paikka. Tein tämän vasta itse ja voin suositella. Hyvin valaisevaa.

Joissakin tapauksissa on vain hyväksyttävä se, että kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen eli, että joillekin oma seura on ”helvetti”, vaikka tätä ei tarkottaisikaan. Esimerkiksi kemiat, ajattelu- ja toimintavat ja arvot eivät ehkä vain pelaa yksiin.

Oletko miettinyt sen olevan rakkautta, että antaa muille ihmisille vapauden valita seuransa ja käyttää tätä vapautta myös itse? Koska jokainen ansaitsee sen, että hänen läheisensä pitävät hänestä aidosti.

Tietäkäätte, että itsensä paras ystävä on myös toisen ystävä.

Seneca

Lähde:

Geo-lehti. Onnen lähteet. 10/2011

Verkostoja ja vilpittömyyttä

(perjantai 27. heinäkuuta 2012. Siirretty entisestä blogista)

Tällä viikolla Facebookissa käytiin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä keskustelu verkostoitumisesta. Huomasin, että sana ”verkostoituminen” herättää yksilöstä riippuen erilaisia mielleyhtymiä. Siihen olivatko nämä mielleyhtymät negatiivisia, neutraaleja vai positiivisia vaikutti muun muassa se millaisessa kontekstissa verkostoitumisesta puhuttiin. Pääpaino keskustelussa pysyi siinä kuinka tärkeää verkostoituminen on liike-elämässä. Tämä on itsestään selvä asia: kukaan ei menesty täysin yksin ja muilta oppiminen on tärkeää. Siksi olinkin kiinnostunut toisenlaisesta, vähemmän esille tuodusta verkostoitumiseen liittyvästä seikasta: vilpittömyyden merkityksestä toisiin ihmisiin tutustuttaessa.

Mieleeni tuli tästä välittömästi entinen työkaverini ja sittemmin esimieheni, jonka verkostoitumistaidot huimaavat päätä. Hän sukkuloi seurassa kuin seurassa poskisuudelmia ja selkääntaputuksia jaellen ja onnistuu tekemään tämän epä-ärsyttävällä ja rennolla tavalla. Mikä parasta, hän toimii samalla lailla ja samalla energialla oli hän sitten jollain pikku paikkakunnalla paikallisessa baarissa tai Helsingissä VIP-juhlissa: ihmisten kanssa sosialisoituminen on hänelle luontaista.

Hänellä on taito iskeä tarinaa ja käydä niin pinnallisia kuin syvällisiäkin keskusteluita melkein aiheesta kuin aiheesta, koska hänen elämänkokemuksensa ja yleistietonsa ovat mittavia. Hän myös juttelee itsestään, saavutuksistaan, heikkouksistaan ja kohelluksistaan avoimesti. Toisaalta jos hän on jostain asiasta eri mieltä, niin se tulee kyllä hyvin selväksi – meidänkin yhteenottomme saattoivat olla voimakkaita, mutta ne päättyivät aina halaukseen. Lisäksi hän osaa ”sekoilla”, heittää kannat kattoon ja vähät välittää mitä hänestä ajatellaan. Ja vetäytyä myös omiin oloihinsa lataamaan akkujaan ilmoittaen, että ei tarvitse soitella.

Tänäkin päivänä hän on ihminen, jonka tapaaminen saa ilon läikähtämään sydämessäni. Kyseessä on sama läikähdys, jonka tunsin silloin, kun hän otti epävarman ja jännittyneen radiotyöharjoittelijan sydämellisesti siipiensä suojaan. Ja pidän häntä edelleen parhaana ”pomona” joka minulla on ollut. Kaikkine rosoineen hän on ihastuttava (ja joskus raivostuttava) persoona, jolla on myös rautainen ammattitaito. Opit ja kannustus, joita olen häneltä saanut kantavat tänäkin päivänä monella alueella. Viimeistään nyt on lienee paikallaan sanoa: kiitos Wallu tästä, mutta sitäkin enemmän seurastasi.

Sitten on olemassa ihmisiä, jotka verkostoituvat ihan toisenlaisella tyylillä. Heitä eivät kiinnosta ihmiset muuta kuin välineenä. Pintaraapaisun jälkeen he eivät anna itsestään juuri mitään, mutta ovat todella uteliaita kuulemaan keskustelukumppaninsa asioista (koska he muun muassa tietävät, että antamalla huomiota he herättävät muissa positiivisia tunteita). He pukevat ylleen päälleliimatun ja hallitun valepersoonan kuin rooliasun lähtiessään harjoittamaan verkostoitumista.

Näillä henkilöillä on paljon tuttuja, mutta ei juurikaan ystäviä ja he pyrkivät mahdollisimman monen julkkiksen tai eri alojen johtohahmojen seuraan. Heiltä ei tule vaikkapa itkuista puhelua kun elämä on sattunut mättämään tai vihaista tilitystä, kun he ovat kokeneet epäoikeudenmukaisuutta. Ei, koska he kavahtavat syviä, hallitsemattomia tunnepurkauksia ja kontrollin menetystä. Hymy ei ulotu silmiin ja kädenpuristus on harkitun luja, jotta se antaisi rehdin vaikutelman. He ovat kaikkialla minne vaan sattuvat ehtimään, mutta eivät läsnä missään. Eivät edes itsessään. Tällaiset verkostoitujat eivät myöskään ilmaise selvästi todellisia tarkoitusperiään, vaan naamioivat toimintansa näennäiseksi ystävyyden tarjoamiseksi (tätä en ihan ymmärrä miksi, koska reilu yhteistyön ehdottaminen tai avun pyytäminen suoraan on paljon mukavampaa).

Aikaisemmin median ja ohjelmatuotannon parissa toimineena olen tavannut niin monta tällaista henkilöä, että tunnistan melkein aina tyypin hyvin lyhyessä ajassa (taitavuuden tasosta riippuen). Ja otan henkisesti askeleen taaksepäin. Toisaalta pyrin ymmärtämään ihmistä miksi hän toimii niinkuin hän toimii. Taustalla saattaa olla esimerkiksi hylkäämisen kokemuksia ja syviä arvottomuuden tunteita, joita sitten yritetään paikata pyrkimällä henkilöiden seuraan, joilla on jonkinlainen status ja valtaa. Vapautusta toiminta kuitenkaan ei pidemmässä juoksussa tuo, aivan kuin auringon säteitä kasvoilla ei korvaa ruskettava voide. Päinvastoin erillisyys ja yksinäisyys vain syvenee. Eräs tuttavani kommentoi tätä näin: jos johonkuhun tutustuu valeminän turvin, niin silloinhan henkilö ei saa tietää olisiko hänestä pidetty aidosti?

Olen huomannut, että mitä enemmän ikää karttuu sitä enemmän arvostaa ja kaipaa aitoutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Myös työelämässä. Onneksi olen saanut ympärilleni ihmisiä niin yksityisellä kuin ammatillisellakin sektorilla, jotka jakavat tämän saman näkemyksen. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja uskalletaan sanoa omat mielipiteet reippaasti ääneen. Tästä olen syvästi kiitollinen.

 

Uskon vahvasti ja olen nähnyt, että loppujen lopuksi sillä on suurempi merkitys miten jonkun asian saavuttaa kuin mitä saavuttaa: teeskentelyllä rakennettu verkosto ja sitä kautta kenties saavutettu ura on monella tapaa enemmän taakka kuin saavutus. Rehellisyyden vuoksi saattaa menettää toisinaan jonkun työtilaisuuden, mutta ruhtinaallisena korvauksena tästä toimii aina kevyt sydän, itsearvostus ja aidot ihmissuhteet. Ja uskoakseni myös kestävämpi ja antoisampi menestys.

Kommunikointia vai?

(maanantai 11. kesäkuuta 2012. Siirretty entisestä blogista)

Olen jo jonkin aikaa saanut ”kohtauksia”, joiden aikana olen hetken aikaa toimintakyvytön. Vedet nousevat silmiin, vedän hiukan tavallista syvempään henkeä ja olen vain hiljaa. Syy näille kohtauksille on koko mielen ja kehon valtaava kiitollisuuden tunne. Ne, jotka tuntevat minut pidemmältä ajalta, tietävät, että tälläiset tunteet eivät todellakaan ole aina kuuluneet elämääni. Pikemminkin liikuttiin päinvastaisissa tunnelmissa: minä vihasin elämää ja saatoin esimerkiksi toivoa, että lentokone tippuisi sopivasti juuri silloin kun olen kyydissä. Toki en itseeni keskittyvissä mietteissäni ajatellut, että muutkin vahingoittuisivat samalla. Kun ongelmista tulee omassa mielessä tarpeeksi suuria, niin hyvin usein käy niin, että henkilön ajattelu- ja kokemusmaailma kaventuu putkimaiseksi.

Kiitollisuuteni syyt lepäävät muun muassa niissä ihmisissä, joita olen elämääni saanut. Kaikki ovat rakkaita. Erityinen paikka sydämessäni on kuitenkin niillä, joiden kanssa me olemme käyneet läpi jonkinlaisen konfliktin/kriisin ja selvinneet siitä niin, että suhde on ollut parempi ja lujempi tämän jälkeen. Kun me kasvamme ja muutumme, ihmissuhteemme muuttuvat mukana. Näin siis silloin, kun on kyse kestävistä suhteista.

Olen iloinen myös siitä, että ystävä- ja tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä, joiden kanssa me emme jaa samanlaisia näkemyksiä ihmisyydestä ja maailmasta. Skaala on kirjava: ateisteja, kristittyjä, skeptikoita, hörhöjä, tiedeuskovaisia, agnostikkoja, salaliittojen harrastajia, konservatiiveja ja liberaaleja, itsensä kehittämisen harrastajia ja niitä, joita moinen ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja kaikkea näiden väliltä. Keskustelu on monipuolista, opettavaista ja hauskaa, koska jokainen kunnioittaa toistensa tapaa ajatella ja elää. Jos tästä poiketaan, aletaan kiihkoilla omista näkemyksistä ja yritetään syöttää näitä väkisellä muille, niin minua alkaa vituttaa. Jos satun joskus itse sortumaan tähän, niin minua vituttaa yhtälailla, koska koen, että yksi rasittavimpia asioita tässä maailmassa on kaikenlainen ”tuputtaminen”. Tarkennuksena, että jonkun asian tai näkemyksen tarjoaminen tai esiin tuominen on eri asia. Rauhallisesti.

Jouduin kerran mieleeni jääneeseen tilanteeseen, jossa henkilö yritti lähes maanisesti ”tuputtaa” minulle näkemyksiensä paremmuutta omiini nähden, jotka vielä perustuivat oletuksiin todellisen tiedon sijaan. Vaikka ilmoitin hänelle suoraan, että en ole hänen kanssaan samaa mieltä ja haluan lopettaa tämän keskustelun (joka ei ollut keskustelua, vaan toisen kiihkeä yksipuolinen monologi), niin hän ei vain lopettanut. Kun tunsin miten kehoni jännittyi, ohimoitani alkoi painaa, hengitys kävi nykivän pinnalliseksi ja yläkroppani kaartui taaksepäin (kauemmas henkilöstä), niin lähdin tilanteesta. Välittömästi kehoni ja mieleni toiminnat tasapainottuivat. Suurimmaksi osaksi olen tällaisissa tilanteissa rauhallinen ja keskityn uteliaana kuuntelemaan ja seuraamaan mihin ihminen pyrkii, mutta joskus parasta kommunikointia on se, että ei kommunikoi ollenkaan. Sen sujuvuuteen kun vaaditaan kaksi ihmistä, jotka ovat avoimin mielin ja tietävät, että heidän todellisuuskäsityksensä ovat juuri tätä: käsityksiä. Eivät suinkaan välttämättä totta. Faktoista puhutaan sitten erikseen. Tätä en ennen käsittänyt (pahoittelut tästä).

Onneksi ymmärykseni taso on mennyt iän myötä radikaalisti parempaan suuntaan. Kehitysvaraa on silti. Elämä opettaa. Ollaan lempeitä itsellemme ja toisillemme, eikö niin? Se miten me toisinaan käyttäydymme ei ole se mitä me pohjimmiltaan olemme.

Edesmennyt jesuiittamunkki Anthony De Mello tiivisti yhteiselomme ja kommunikoinnin perustan seuraavasti:

Älkää pyytäkö maailmaa muuttumaan, muuttukaa itse ensin. Silloin saatte maailmaan riittävän hyvän näkökulman voidaksenne muuttaa mitä parhaaksi katsotte. Ottakaa malka omasta silmästänne. Ellette tee niin, menetätte oikeutenne muuttaa ketään tai mitään. Teillä ei ole mitään oikeutta sotkeutua ihmisten tai maailman asioihin ennen kuin te olette tietoisia itsestänne. Jos yritätte muuttaa asioita tai muita ihmisiä ennen kuin te olette tietoisia itsestänne, on olemassa vaara, että muutatte asioita oman mukavuutenne, ylpeytenne, dogmaattisen vakaumuksenne ja uskomustenne tähden tai vain purkaaksenne kielteisiä tunteitanne. Minulla on kielteisiä tunteita, joten teidän on parasta muuttua niin, että tunnen oloni hyväksi. Selvittäkää ensin kielteiset tunteenne, jotta ryhtyessänne muuttamaan muita, ette toimi vihasta ja kielteisyydestä käsin, vaan rakkaudesta….

Tätä harjoitellessa…

Lähde: Anthony De Mello: Havahtuminen 2011. Sivu: 132.

Roseton ihmeellinen maailma

(torstai 17. toukokuuta 2012)

Roomasta lounaaseen Foggian maakunnassa sijaitsee keskiaikainen kylä Roseto Valfortore. Vuosisatoja rosetolaiset talonpojat työskentelivät marmorilouhoksissa tai viljelivät maata. Elämä oli kovaa, äärimmäisen köyhää ja ihmiset lukutaidottomia. Kun Roseton väki sittemmin kuuli 1800-luvun lopulla ihmeellisestä maasta nimeltä Amerikka, niin toivo paremmasta heräsi.

Vuonna 1882 kymmenen miestä ja yksi poika matkustivat Rosetosta laivalla New Yorkiin. Lopulta he päätyivät töihin liuskekivilouhokseen Pennsylvanialaisen Bangorin pikkukaupungin lähelle. Seuraavien vuosien kuluessa rosetolaisia alkoi saapua ryhmittäin virtana samaan paikkaan töihin.

Kun varallisuus kasvoi rosetolaiset alkoivat ostaa maata erään vankkuripolun päästä Bangorista. Paikkaan ilmestyi kivitalojen rykelmiä, kirkko ja pääkatu. Kylä sai ensin nimekseen New Italy, mutta se muuttui pian Rosetoksi, josta suurin osa väestä oli kotoisin.

Eräs aktiivinen, nuori pappi otti kirkon johdettavakseen. Hän perusti festivaaleja ja hengellisiä yhdistyksiä. Hän jakoi myös siemeniä ja sipuleita ja kannusti kaupunkilaisia kasvattamaan hyötykasviviljelmiä pihoilleen. Kaupunki kasvoi ja alkoi kukoistaa yhä enemmän ja enemmän. Sinne rakennettiin kouluja, puisto, luostari, hautausmaa, leipomoita, kahviloita, ravintoloita ja jopa kymmenen pientä tehdasta, jossa tuotettiin neulepuseroita vaateteollisuuteen.

Roseto olisi saattanut jäädä iki-ajoiksi omaksi, pieneksi maailmakseen, josta ulkopuoliset eivät olisi juurikaan tienneet jos heidän keskuuteensa ei olisi ilmestynyt miestä nimeltä Stewart Wolf. Hän oli lääkäri, joka opetti Oklahoman lääketieteellisessä tiedekunnassa ja tutki ruoansulatuksen ja vatsan toimintaa. Wolf vietti kesiä Roseton lähellä sijaitsevalla maatilalla ja sattui eräällä luentoreissullaan ollessaan kuulemaan kollegaltaan oudosta ilmiöstä, joka vallitsi vain Rosetossa. Kollega kertoi toimineensa ammatissaan seitsemäntoista vuotta ja hoitaneensa myös rosetolaisia, joilla ei muista poiketen ollut juurikaan sydäntauteja alle 65-vuotiaana.

Wolf oli äimistynyt, sillä heidän aikanaan, 50-luvulla, sydänkohtauksista oli tullut epidemia Amerikassa. Ne olivat alle 65-vuotiaiden miesten yleisin kuolinsyy. Asiaa piti alkaa tutkia välittömästi.

Niin Wolf ilmestyi Rosetoon tekemään perusteellista kartoitusta väestön ihmeellisen terveyden syistä opiskelijajoukko apunaan. He kävivät läpi lääkärien arkistot, sairauskertomukset, kuolintodistukset ja sukupuut. Rosetolaisista otettiin verikokeita ja mittailtiin sydänkäyriä.

Tulokset olivat hyvin kummallisia. Käytännössä yksikään alle 55-vuotias rosetolainen ei ollut kuollut sydänkohtaukseen, eivätkä he osoittaneet sairauden merkkejä. Eikä kummallisuus rajoittunut sydänsairauksiin: mistä tahansa sairaudesta johtuva kuolleisuus oli siellä 30-35 prosenttia alhaisempi kuin muualla Yhdysvalloissa. Wolf värväsi avukseen lisää tutkijoita. Kävi ilmi, että Rosetossa ei ollut myöskään itsemurhia, alkoholismia tai huumeriippuvuutta. Rikoksiakin tehtiin hyvin vähän. Väki kuoli vanhuuteen ja se siitä. Roseto julistettiin ”vieraaksi havainnoksi” ja ”poikkeustapaukseksi”.

Tämän jälkeen alettiin tutkia tietenkin syitä miksi rosetolaiset voivat niin hyvin ja olivat niin terveitä. Syy ei ollut ruoassa, sillä ravitsemustieteilijät selvittivät, että 41% heidän kaloreistaan tuli rasvasta, jota he söivät muun muassa pizzan, ihran, keksien, salamin ja makkaran muodossa. Rosetolaiset myös tupakoivat paljon, eivät harrastaneet juurikaan liikuntaa ja monet olivat ylipainoisia. Seuraavaksi katse kohdistettiin genetiikkaan. Selitystä ei löytynyt myöskään perimästä. Entäpä ilmasto? Samoilla lakeuksilla sijaitsevat muut kylät ja kaupungit sairastelivat samaan tahtiin muiden amerikkalaisten kanssa, joten jälleen vesiperä.

Kun kaikki mahdolliset syyt olivat tutkittu oli aika myöntää, että selitys oli Rosetossa itsessään. Ihmiset kyläilivät toistensa luona, auttoivat toisiaan ja tekivät toisilleen ruokaa. Monissa kodeissa asui kolme sukupolvea samassa taloudessa ja vanhempia ihmisiä kunnioitettiin. Yhteinen messu rauhoitti ja hitsasi väestöä yhteen, jonka lisäksi Rosetossa vaalittiin erityistä tasa-arvon henkeä. Rikkaat eivät pöyhkeilleet, eivätkä vähäosaisemmat olleet kateellisia heille. Kaikilla oli turvallinen ja hyväksytty olo.

Onnellisuuden tärkein rakennusaine on tutkimusten mukaan hyvät, läheiset ihmissuhteet. Mietin, että onko nykyisen pahoinvoinnin, kuten masennuksen ja stressiperäisten sairauksen yksi suuri syy siinä, että meiltä puuttuu tervehdyttävää yhteisöllisyyttä? On niin kiire, että ei ehdi liikoja kyläilemään, auttamaan läheisiä, pelaamaan ja leikkimään yhdessä tai vaikkapa pitämään talkoita. Omia heikkouksia ja vaikeuksia peitellään ja kirjoitetaan Facebookiin ”Mahtava päivä” tai ”Kylläpä on hieno meininki” vaikka olo olisi kuinka ikävä tai olisi kohdannut jonkun koettelemuksen. Joskus näyttää siltä, että meneillään on eräänlainen kilpailu siitä, kuka esittää parhaiten menestynyttä ja onnellista. Joskus, ei aina. Mutta onkohan se joskuskin liikaa?

Kuinka paljon elämässäsi on nyt yhteisöllisyyttä? Voisiko sitä lisätä? Ottaa enemmän yhteyttä, antaa aikaansa ja huomiotaan läheisille ja jopa ei niin läheisille ihmisille? Missä kohdassa tärkeysjärjestystäsi ihmissuhteesi ovat tällä hetkellä? Tarvitaanko tähän muutosta?

Lähde:

Malcolm Gladwell: Outliers – The Story of Success. 2010. Sivut: 1-6

Todellisuusopas Angelika Leikola

Angelika toimii toiselle tämän sisimmän heijastajana. Hän ei ajattele kenenkään puolesta. Sen sijaan, hän kysyy muun muassa kysymyksiä, jotka selkeyttävät kunkin sisäistä maailmaa ja auttavat saamaan kosketuksen siihen mikä on aitoa.

Kyseessä ei ole pelkkä keskustelu, vaan tapaamisessa/tapaamisissa työstetään aina konkreettista edistystä ja läpimurtoja.

Synnynnäisen heijastuskykynsä lisäksi Angelika on opiskellut monien mentaalihuippujen opissa eri puolilla maailmaa. Hän on perehtynyt muun muassa ihmisen tapaan vääristää todellisuutta sanoihin ja mielikuviin samaistumalla, kielirakenteisiin, kehon alitajuiseen viestintään sekä neurovalmennukseen. Lopulta erikoistuen ydinongelmien kanssa työskentelyyn - pelkojen, tunne-ehdollistumien ja uskomusten purkamiseen.

Opiskeltuaan ja tutkittuaan ihmismielen toimintaa ja siihen vaikuttamista parikymmentä vuotta, käytyään läpi monia prosesseja, vaikeita elämänvaiheita ja tilapäiseksi jääneitä huippukokemuksia sekä työskenneltyään lukuisien ihmisten kanssa, hänen oli myönnettävä: mielen tasolla eläminen oli pintapuolista ja pelon varaan rakennettua. Hän koki, että mielen toimintaa (ajattelua) ei voinut pidemmän päälle korjata tai parantaa, sillä se tuotti tilalle uusia ongelmia ja vääristyneitä kokemuksia.

Oivalluksensa jälkeen hän "tyhjensi pöytänsä”, luopui aikaisemmasta tavastaan työskennellä ja lähti tielle, jota kulkiessaan hän kyseenalaisti kokonaisvaltaisesti käsityksensä itsestään ja siitä, millaisena hän oli nähnyt todellisuuden.

Ja löysi sellaisen tason ihmisyydessä ja elämässä, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aikaisempaa tietoa.

Nykyään Angelika auttaa muita "siivoamaan" sitä mikä rehellisen kokemisen ja aikuiseksi kasvamisen esteenä. Näin rakentamisen sijaan puretaan, kiinnipitämisen sijaan vapautetaan ja joksikin tulemisen sijaan suunnataan huomio siihen mikä jo on.

Angelikan maanläheinen työskentelytapa sopii niille, jotka todella haluavat kohdata itsensä ja mennä eteenpäin.

Blogi

ARKISTO